pelko

Sunnuntaihöpötys apinoista

Olet saattanut huomata facebookissa mystistä pöhinää.

Olen raskaana.

Adoptoin apinan.

Päätin lopettaa alusvaatteiden käytön.

Tällaista statusta tykkäämällä tai kommentoimalla sai nakin päivittää oma statuksensa ennaltamäärätyn listan mukaan.

Mietin itse lähdenkö mukaan. Kuitenkin joku tietää jo, mistä tässä on kyse. Ihan selkeästi pelkäsin, miten kaverit reagoivat johonkin tällaiseen lapselliseen ketjukirjeeseen.

Laitoin koukun veteen.

Päätin lopettaa alusvaatteiden käytön.

Odottelin, mitä kaverit tykkää. Mauton ja typerä teko? Tyrmäyksen pelkoa. Vastaanotto oli lopulta ihan  humoristinen.

Ketju taisi silti päättyä minuun. Huomasin myös että kaverini oli yön aikana ihmetellyt mistä näitä sikiää. Hänen statuksensa oli kirvoittanut keskustelua. Poimin sieltä muutaman kommentin.

Katkaisin kierteen. Niin tekee hyvä ihminen.

Eräällä keskustelupalstalla oli aika osuvasti sanottu näistä hassunhauskoista kiertoviesteistä: Kuka v*ttu noita keksii ja kuka v*ttu noihin lähtee mukaan? *facepalm*

V*ttu keksin kohta oman. Mut aika hyvin jos kolme tää raskaus mukaan lukien näitä kiertää samaan aikaan…

Tämä antaa olettaa että on olemassa tietty ideaali siitä, miten käyttäytyä. Facebook-etiketti. Kommentoijat pitävät huolta siitä, että etikettiä noudatetaan.

Olen eri mieltä. Ainakin minulla on eri ideaali. Etiketti perustuu yhteisesti hyväksyttyyn toimintatapaan. Mielestäni facebook-etikettiin kuuluu esimerkiksi toisten kunnioitus.

Kyse oli mielestäni ennemminkin kyynisyydestä. Samuel Salovuori kirjoitti juuri aiheesta osuvasti:

Kyynisen ihmisen mielestä kaikki muut ovat harhautuneet tavanomaisen elämän turhanpäiväisyyksiin.

Juuri turhanpäiväisyyksiähän tässä höpötetään. Vaaditaan vielä toisia alentumaan samalle tasolle. Pahaa-aavistamattomat hölmöt.

Toisaalta jos laittaa facebookiin päivityksen, pitää olla valmis ottamaan vastaan palautetta. Muuten olisi vaikeaa toimia rakentavasti.

Minun kokemukseni mukaan syy kieltäytyä apinan adoptoinnista on pelko siitä, miten muut suhtautuvat omaan statukseen. Kuten kuvasin aluksi: Tyrmäyksen pelko. Kyynisyys olisikin hyvä suoja. Siten tätä pelkoa voi alentaa ja vähätellä.

Mainokset

Arvokkaan työn mysteeri

Poimin Ilarin kommentista tärkeän aiheen tälle päivälle: Miten pystyisi keskittymään niihin tärkeimpiin tehtäviin kun joku koputtaa koko ajan ovelle tai sähköpostiin? Tai kun vietti vie facebookiin? Eli miten keskittyä arvokkaaseen (arvoa luovaan) työhön keskeytyksistä ja virikkeistä huolimatta?

Usein tämä on ongelma koko organisaation tasolla. Mistä se johtuu?

Onko kaikilla samat vai eriävät oletukset toisten toiveista?

Peter Drucker kirjoitti 1999 että viime vuosisadan teollistuminen kohensi fyysisen työn tuottavuutta 50-kertaisesti. 2000-luvun haaste onkin ollut, miten yrityshallinto voi varmistaa tietotyön tuottavuuden. Druckerin mukaan asia oli mysteeri 14 vuotta sitten, ja sitä se tuntuu olevan – myös Suomessa – edelleen.

Ongelma on siis, että mielestämme jokainen oleva hetki täytyy käyttää tehokkaasti. Ajattelu perustuu viime vuosisadan tuottavuuteen. Mikä oli oman aikansa huippujuttu. Emme kuitenkaan ole vielä äkänneet siirtyä 2000-luvulle. Organisaation vieminen seuraavalle tasolle on oma juttunsa, mutta mitä voisit tehdä itse?

Koska jokainen oleva hetki täytyy käyttää tehokkaasti, on helpointa tehdä jotain tuttua ja turvallista. Tämä pätee myös uusia tapoja odotellessa: helpointa on aloittaa jollain niin helpolla, minkä tekemiselle on mahdotonta sanoa ei.

Entä oletko vielä kokeillut, mitä tapahtuu, kun et teekään mitään?

Tällainen pelkojen hahmottaminen on usein kaikista paras tekniikka.

Mikä on pahinta mitä voi tapahtua, jos en tee tätä tehtävää?

Ongelma on hyvin usein totutuissa tavoissa. Tärkeiden asioiden tekeminen vaatii päätöksiä, mikä vaatii energiaa, mikä vaatii päätöksiä. Tämä on noidankehä. Noidankehästä pääsee ainoastaan aloittamalla yksinkertaisesti.

Mikä on helpointa, mitä voin tehdä päästäkseni suorittamaan tärkeää työtä?

Usein ongelma on, ettei tiedetä, mikä on tärkeää työtä. Ei kehdata näyttää tietämättömyyttään.

Kirjoitin aiemmin kysymyksiä jotka auttavat rajaamaan tärkeät tehtävät. Albert Einsteinkin sanoi, että käyttäisi suurimman osan ajastaan ongelman määrittelyyn – oikea ratkaisu tulee kun ongelma on määritelty.

Mitä aloittaminen ei ole

Tähän asti olen pohtinut mitä aloittaminen on. Päätöksiä, rajoja, teemoja. Nyt on hyvä jatkaa sillä, mitä aloittaminen ei ole. Kun pääsee selville  tekosyistä, pystyy raivaamaan niitä tietoisesti pois.

Aloittaminen ei ole ylpeyttä. Koetaan ehkä, että uusi asia ei sovi omalle persoonalle. Tarkoitan tällä omaa oletusta siitä, miten muut näkevät ”minut.” Tämä on tietenkin vain oletus, sillä emme voi tietää, mitä muut ajattelevat meistä.

Usein rakennamme itse odotuksia ja pelkoja itsellemme vaikka koemme, että ne ovat lähtöisin muista. Ylpeys on siis epävarmuutta. Odotukset ja pelot ovat itse itsellemme rakentama suojamuuri epäonnistumisille. Kun vaatii liikaa, asiasta tulee mahdoton käsitellä eikä sitä  tarvitse tehdä.

Mitä odotan itseltäni tämän asian suorittamisessa?

Entä mitkä ovat asian suorittamisen minimivaatimukset?

Aloittaminen ei ole epäonnistumisten märehtimistä. Ylpeyden näennäisesti toisessa ääripäässä on epäonnistumisten murehtiminen. Kuitenkin on kyse samasta asiasta. Epävarmuudesta. Vain ilmaisu on eri.

Mitä pelkään tämän asian suorittamisessa?

Aloittaminen ei ole suunnitelmia. Suunnitelmat auttavat aloittamisessa – sanotaan, että hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Ne eivät kuitenkaan ole sama asia. Hyvin suunnitteleminen vaatii, että on jo tehnyt asian aikaisemmin ja että muuttujia on vähän.

Suunnitteleminen parhaimmillaan on asian tekemistä mielikuvissa. Mielikuvaharjoittelu on hyväksi sitten kun on jo aloittanut. Yrittäjyyspiireissä kulkee sanonta: yksikään liiketoimintasuunnitelma ei selviydy ensimmäisestä asiakaskontaktista.

Mikä on helpointa mitä voin tehdä ilman suunnittelua?

Aloittaminen ei siis ole ylpeyttä, epäonnistumisten märehtimistä saati suunnittelemista. Kaksi ensimmäistä tappavat orastavan alun, tosin kolmatta voi parhaimmillaan käyttää aloittamisen tukikeppinä.

Esimerkiksi itse aloitan uuden tavan listaamalla sen exceliin (tapa, kuinka usein, miksi) ja sitten kurkkaamalla jatkossa viikon välein miten tapa on edennyt. Kohtelen siis suunnitelmia kuin jotkut neuvovat kohtelemaan sijoituksia: tee se ja unohda se. Alitajunta hoitaa loput, kun tapoja on oppinut rakentamaan.

Aloittaminen on rajoja

Tai paremminkin, aloittaminen on rajojen määrittelyä.

Opin tämän itse kantapään kautta. Olen yrittänyt suorittaa projekteja tietämättä mitä niistä oikeastaan haluan.

Tietenkin minulla on johtoajatus, visio, päämäärä; haluan jotain, mutta sen ylöskirjaaminen jää usein tekemättä. Sitten tuntuu, että en tiedä mitä haen takaa.

Jälkeenpäin huomaan, että toivoin jonkun muun kertovan minulle, mitä haluan. Huomaan pelkääväni, että projektista ei jää mitään käteen. Vertailen itseäni toiseen kirjoittajaan, vaikka kirjoitan ensimmäistä kappalettani toisen ollessa jo 20:ssään.

Eräs projektihallinnon asiantuntija kiteytti asian hyvin: Projektilla on aikaraja ja vastuuhenkilö. Tätä ajatusta jatkaen voi hyvin helposti määritellä myös oman työnsä, vaikka se ei olisi sidottu virallisiin projekteihin.

Näin pääsee alkuun. Seuraavaksi tulee eteen aiheen rajojen määrittely. Projektissa on niin paljon tekemistä. Tuntuu, että ei kannata ryhtyä työhön. Mutta ei kukaan meistä pysty ”tekemään projektia.”

Projektista tehdään osia.

Mikä auttaa minut alkuun tänään?

Mitä voin tehdä puolessa tunnissa?

Entä minuutissa?

Itse haluan kirjoittaa kirjan. Kuten varmaan jokainen. En kuitenkaan koe todennäköiseksi, että osaisin kirjoittaa Nobel-tason kertomusta.

Kirjoitan siis mahdollisimman huonon kirjan vuoden loppuun mennessä. Fake it ’til you make it – niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin

Voinko tehdä jotain, mikä saisi minut eteenpäin päivittäin? Voin ainakin kirjoittaa joka päivä puoli tuntia. Julkaisemalla tekstin blogissa koen että olen velvoitettu julkaisemaan tekstin joka arkipäivä. Jos se ei nappaa, voin ainakin aukaista blogini minuutissa ja kirjoittaa lauseen.

Mistä kirjoitan? Kenelle kirjoitan?

Mielestäni helpointa on kirjoittaa tekstiä aiheesta, jonka on kokenut auttavan muita. Jos ei siitä ole kokemusta, niin ainakin voi kirjoittaa aiheesta, joka on auttanut itseä.

Pääasia on, että kirjoitan. Jos en haluaisi julkistaa blogiani, kirjoittaisin esimerkiksi 750 sanaa itselleni päivässä ihan vaan siksi että kirjoittaisin. Kun prosessi kirjoittamisesta jatkuu, taito paranee.

Vaikeinta on aloittaa. Kyllä minä tuohon pystyisin. Ylpeys tulee helposti kompastuskiveksi. Kannattaa aloittaa parin kuukauden projektilla. Ja vaikka parilla lauseella päivässä, jos 750 sanaa on liikaa. Se vie aina eteenpäin.

Sillä tärkeintä on aloittaa.

Aloittamisen vaikeus on mysteeri

Mikä se on mikä tekee aloittamisesta niin vaikeaa?

Kirjoittajat puhuvat tyhjän paperin kammosta (writer’s block). Tuottavuus”gurut” viivyttelystä (procrastination). Laihduttajat jojosta.

Mistä ja miten ja kenelle sitä kirjoittaisi?

Miten ja missä ja milloin kanssa saisin parempia tuloksia aikaan vähemmällä työllä?

Mikä olisi tehokkain ja helpoin ja hauskin ja ja ja… tapa laihduttaa?

Mielestäni kaikilla näillä on yhteinen nimittäjä. Valitsemisen vaikeus.

Päädyin tähän omien kokemuksien pohjalta, viimeksi eilen kun koetin aloittaa blogia. Mietin, tai paremmin sanoen pidin itkua, purin hammasta ja verenmaku suussa kärvistelin miten saisin kiteytettyä osaamiseni tuottavuudesta. Tuntui kuin tässä mitattaisiin arvoni ihmisenä: Jos en saisi parasta mahdollista tulosta aikaan niin ei kukaan minua myöskään juuri yliopistosta valmistuvana ja kokemattomana hujoppina töihinkään palkkaisi.

Toisaalta kumppanini kehui illalla miten ehdin tehdä niin paljon. Olen nyt kuukauden sapattivapaani puolivälissä opetellut seitsemän vegereseptiä lihattoman lokakuun innoittamana, käynyt päivittäin tunnin kävelyllä ja aloittanut aamuisen lihaskuntotuokion. Lisäksi työpuolella aikaa on kulunut työhakemuksiin sekä Uppsalan yliopiston tutkijoille vetämääni työpajaan tärkeysjärjestyksestä. Sun muuta.

Näissä ei ole ollut ongelmaa. Olen vain tehnyt ne kun olen niin kerran päättänyt ja asettanut aikarajan. Ja sitten jatkanut niiden tekemistä – vielä 52 päivää 66:sta jäljellä janiistä tulee tapa.

Mutta kirjoittaa blogi juuri siitä aiheesta mikä antaisi lukijoille eniten. Jotain sellaista,mitä kukaan muu ei ole koskaan kirjoittanut. Tavalla, jota ei olla ennen nähty.

No johan on kriteerit. Kuka nuo oikein asetti? Perfektionismi nyökkää hiljaa nurkassa.

Mainitsin että asetin tekemilleni tehtäville aikarajan. Tämä on ratkaisu. Parkinsonin lain mukaan tehtävään menee juuri sen verran aikaa kuin siihen on varannut aikaa. Varasin tämän tekstin kirjoittamiseen aikaa 25 minuuttia. Nyt se on ohi ja tässä on alku. No OK… Tunti meni blogin pystyttämiseen, tekstin kirjoittamiseen ja sen palauttamiseen kun onnistuin sen hävittämäänkin – kaksi kertaa. Mutta kunhan se antaa jollekin lisäarvoa. Muokkaan sitten jatkossa (66 päivän jälkeen) enemmän. Jos tarvitsee.