Kuuluuko, kuuluuko? Testing, testing.
Heippa, ja tervetuloa takaisin kanavalle!
Pidin viikon taukoa blogini kirjoittamisesta ja yhtäkkiä siitä tulikin kaksi. Sitten viikot vaihtuivat kuukausiksi.
Kerron syyn taukooni pienen tarinan avulla.
Olipa kerran nuori kauppatieteiden maisteri. Hän päätti harjoittaa osaamistaan ja vauhdittaa työnhakuaan. Hän perusti tätä varten blogin. Päämääränä blogissa oli harjoittaa tuottavuustutkimuksen oppien mukaan päivittäistä rutiinia 66 päivän ajan. Siitäpä sitten tulikin melkoinen läjä kirjoituksia ihan jatkuvalla syötöllä. Blogi johti myös e-kirjaan!
Alussa oli selvää, mitä nuori halusi sanoa. Työelämässä voidaan tehdä tämä ja tämä asia paremmin ottamalla tämä ja tämä käyttöön. Asioita tulikin lisää liukuhihnalla. Työelämässähän voitaisiinkin tehdä paremmin lukemattoman monta asiaa. Käsittämätöntä mahdollisuuksien haaskausta. Nuori poimi paperille kaikki hyvät ideat.
Kuulostaako tutulta? Mahtavat mahdollisuudet, täpinää, hermostunutta innostuneisuutta. Nuori myös jauhoi noita mahdollisuuksia, päivittäin, yrittäen valita niistä ne kriittisimmät.
Päivittäinen rutiini kyllä toimi. 66 päivää meni ja tapa jatkui. Nuori sai kirjoitettua sisältöä blogiinsa päivittäin. Teksti oli hyvää, ja kaikki päällisin puolin kunnossa.
Kuitenkin hän lakkasi kirjoittamasta blogiaan päivittäin, ja päivät vaihtuivat viikoiksi, viikot kuukausiksi. Nyt kolmen kuukauden tauon jälkeen kirjoittaja palasi näppäimistön ääreen.
Tarinalla on kaksi opetusta. Ensimmäinen on päämäärähakuisuus.
Nuori kirjoitti ja kirjoitti ratkaistakseen ajatustyön ongelmia. Kuten suomalainen 925 Design sen muotoilee, jotain on pielessä kun ihmiset istuvat siistissä sisätyössä ja ovat päivän päätteeksi rättiväsyneitä. Kaikkihan on päällisin puolin kunnossa.
Nuori havaitsi itse käytännössä, mikä pinnan alla muhii.
Isompi, saavutettavissa oleva päämäärä – tai sen puute. Kirjoittaminen oli tapa oppia kirjoittamaan paremmin, mutta se ei ratkonut niitä ongelmia joita kirjoitukset puivat. Työnhaku hidastui, koska blogi vaati keskittymisen. Siksi myös käytännön tulokset jäivät puuttumaan. Mitä sitten? Mitä tämä työ nyt sitten sai aikaan? Oliko vaiva sen arvoinen?
Tekstit syntyivät, mutta opit eivät siirtyneet käytäntöön. Kyllä jokainen kirjoittamista harrastanut tietää, miten turhauttavaa se on. Mahdollisuuksia selatessa alkaa innostuttaa ja jännittää kuin vapisevaa rusakkoa talvipakkasella. Innostus kuitenkin lopahtaa kuin haulikolla, jos kokemus kertoo ettei se johda mihinkään.
Kuuluisa motivaatiotutkija Dan Ariely väittää, että työntekijät, jotka näkevät työnsä tulokset tekevät töitä puolet kovempaa ja pidempään.
Jos siis nuoren blogi olisi poikinut haluttuja tuloksia – vienyt päämäärään, hän olisi kirjoittanut kovempaa ja pidempään.
Mihin tämänpäiväisen työsi tulos johtaa?
Tarinan toinen opetus on rutiineihin hukkuminen.
Blogi opetti todella tärkeitä rutiineja. Neljä kuukautta päivittäistä kirjoittamista oli hyvä investointi työttömälle vastavalmistuneelle.
Oikea ajatustuottavuus tarvitsee silti perspektiiviä. Samaa rutiinia jatkuvasti toistaessa perspektiivi hukkuu ja uusi, todellinen arvo jää syntymättä. Aivan kuin tilauksesta tätä kirjoittaessa löysin uuden esimerkin akateemisesta maailmasta: 966 yliopistoihmistä kertoi, että tutkijat palkitaan julkaisutahdista, mikä johtaa uuden tiedon puutteeseen ja opetuksen laadun heikkenemiseen. Ei ole järkevää keskittyä mihinkään, mikä voisi vaarantaa jatkorahoituksen. Tämä on systeemivirhe juuri siellä missä ajatustuottavuutta kaikkein eniten kaivattaisiin.
Samoin ”oikeassa” työelämässä voimme ylläpitää kiireen tunnetta, vaikka oikea lisäarvo jäisi puuttumaan. Samalla tietenkin työkyky kärsii, kuten ensimmäisestä opetuksesta selveni. Jätämme tekemättä ne oikeasti arvokkaat asiat, koska emme pääse eteenpäin. Tätä havainnollistamaan kutsun edesmenneen tuottavuuden kulttihahmo Stephen Coveyn, jonka moni saattaa tunnistaa kiireellisyys-tärkeys-nelikentän kehittäjänä.
Voin pyydettäessä iskeä tähän nelikenttään kiinni tarkemminkin. Tällä hetkellä pyydän huomaamaan, että viralliset ja epäviralliset kannustinjärjestelmät johtavat meitä tekemään työtä, jonka katsotaan olevan kiireellistä ja tärkeää. Kiireellisen siitä tekee keinotekoinen takaraja – jota vähemmän keinotekoinen painostus esimieheltä edesauttaa, tärkeän se että sen tekemällä pääsee uraputkessa eteenpäin. Se on järkevää tehdä. Kriittisen tärkeää.
Kun sitten kaikki on kriittisen tärkeää, mikään ei ole kriittisen tärkeää.
Samalla kiireetön ja tärkeä jää tekemättä.
Ja siellä on se, mitä muun muassa Stephen Covey patistaa ajatustyöläisiä toteuttamaan: kiireetön ja tärkeä luo eniten arvoa, sillä se on päämäärähakuista ja pitkäjänteistä.
Rutiinien pitäisi palvella jotain suurempaa päämäärää. Rutiinit ovat hyvä renki mutta huono isäntä.
Kuitenkin todellisuus on eri kuin mitä Stephen ajoi takaa.
Voit itse katsoa kalenteristasi kulunutta kuukautta.
Mikä on tärkein tulos, jonka olet joka päivä viimeisen kuukauden aikana saanut aikaan?
Voi olla, että päivän päätteeksi on tullut duunattua sen seitsemänsataa sähköpostia, mutta työn kehittyminen kohti jotain suurempaa päämäärää onkin lähinnä pinnalla kiiltävää hikeä.
—
Nämä tarinan opetukset mielessä protagonisti kirjoittaa jatkossa silloin kun pystyy keskittymään johonkin arvokkaaseen päämäärään – mutta vältellen putkinäköä kuin hänen paljon diggaamansa, Hesarin kolumneista tuttu freelance-tiedetoimittaja Jani Kaaro:
Ajatustyöteho ei tule pakottamalla rutiineihin, vaan pitämällä mielessä, miten rutiinit palvelevat suurempaa päämäärää.
Seuraava päämääräni on kehittää työtä ajatustyötehon periaattein: tavoite mielessä, rutiinit hallussa. Jatkuvan parantamisen keinoin eli lean-metodologialla. Etsin tätä tarkoitusta varten yritystä, joka kokee hyötyvänsä ajatustyötehon kehittämisestä.
Jos sinusta tuntuu että jokin tuntemasi yritys voisi hyötyä näistä periaatteista, heitä vinkki kommentteihin. Tai jutskataan facebookissa, sähköpostissa tai puhelimitse!
Päämäärää varten on paljon selkeämpi tehdä töitä jos se on jokin mikä on oikeasti olemassa.
Tuottavuus 